MINÄ OLEN ONNELLINEN!
Tänään jälleen, kun menin saunaan… satuin katsomaan lasten huoneisiin ja huomasin jälleen niiden tyhjyyden.
Lapset ovat siirtyneet alakertaan nukkumaan… me siis koko perhe käytännössä nukumme yhdessä olohuoneessa… siis me KAIKKI! Voi tuntua omituiselta, kun kyseessä on perhe, missä on 15 ja 14 vuotiaat pojat ja 10 vuotias tyttö! Mutta näin me olemme kuin karhuperhe… läheisyydestä saa turvaa!!!
Kysyin lapsilta… miksi pitää päästä lähes kainaloon nukkumaan??
Vastaus oli: oma huone ei tunnu enää omalle, kun muistot ja omat jutut ovat lähteneet maailman tuuliin!
Kaikkia jännittää… ehkä pelottaakin? Mutta me olemme valmiita… Hyvin… hyvin valmiita!
Itse tuskailen vielä työkuvioitteni kanssa! Rakastan työtäni… rakastan sitä todella!
Rakastan työtäni, työpaikkaani ja näyttelijöitäni… jokaista raivostuttavan omaperäistä persoonaa… minä rakastan ja välitän! En tiedä missä vaiheessa tämä kaikki ( nyt puhun työstäni ) luikerteli ihoni alle niin, että tunnen koko teatterin nyt hyvin omakseni… siitä tuli minulle henkilökohtaista… kuin oma lapsi! Ja jokainen ensi-ilta syntyy kivun kautta… 😉 Eihän MITÄÄN kaunista voi koskaan syntyä kivuttomasti? Vai voiko…?
Minä uskon, että oma elämäni ja kohta toteutuva irtiotto on meille jotain hyvin kaunista! Masussa kutittaa, eikä sitä voi raapia!
Mies on merillä…ja minä yksin istun täällä tyhjyyden keskellä… Seinät kaikuvat ja vanhat tyhjät naulat seinässä kertovat eletystä elämästä!
Meillä kaikki on edessä… vihdoin saan jättää kivirekeni jälkeeni… kuoriutua kahleista ja valjaista ja hengittää syvään… nyt kun valjaat eivät enää purista rintakehällä!
Minä saan hengittää… ja minulla on lupa hengittää! Uskallanko… uskallanko sanoa tämän tyhjyyden keskellä, että VIHDOIN olen onnellinen.
Katsotaan mitä tapahtuu, kun huudan ääneen…. MINÄ OLEN ONNELLINEN!
Ja minähän HUUDAN…!!!!!!
Kypros, Muutto ulkomaille, Onni, perhe