VAPAA !
Mä olen kyllästynyt niihin,
Voimiin jotka ohjailee mun elämää.
Jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa.
En tiedä onko se väärin,
Kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan.
Sillä niin olis käynyt,
Jos ois jäänyt eiliseen kii.
Joku mua piteli siinä,
Se oli niin kamalan vahva.
Eikä se halunnut päästää irti.
Melkein kuin lihaa ja verta,
Suurempi vuoria ja merta,
Se sellaiseksi kasvoi mun päässä.
En odota yllätystä,
En pidätä hengitystä.
Mä haluan jättää sen kaiken taakse.
Tää, mun pakoni loppuun juostu on.
En mä rohkea oo,
Enkä kuolematon.
Mut mä tiedän vaan sen,
Minkä sydän on tiennyt kauan.
Tää, mun pakoni loppuun juostu on.
En aio tuntea pelkoo.
Vaikka pelkään et se ei oo musta kii.
Mut mä luulen et ihminen on sitä vahvempi.
Mä aion antaa sen kuolla,
En enää anna sille tilaa hengittää.
Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää.
Mä rakennan kotini yksin,
Mä parannan minäni yksin.
Ja pakotan pitämään itseni koossa,
En ole se surkea rätti,
Jonka sydän on imetty kuiviin.
En rakenna sille kotiini huonetta.
Mä valitsin juosta,
Koska luulin etten osaisi muuta.
En enää tunnista itseeni tuosta,
Se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan.
– Kaija Koo-
Tänään kai ensimmäisen kerran oikeasti ymmärrän, mitä meille on tapahtumassa! <3
Katson omaisuuttani ja tavaroitani aivan toisella tavalla, en enää kynsin ja hampain pidä maallisuudesta kiinni ja murise jokaiselle ovikellon soittajalle 😀
Mikä muuttui…? Mitä on viimeyöntä tapahtunut…?
Oliko se aurinko, joka herätti minut aamulla… vai kaunis uni miehestäni ja minusta… perheestäni uudessa kodissa paahtavan auringon noustessa vuorien takaa?
Eilen olin ajatusteni kanssa tummissa vesissä… tänään näen elämässäni kaikki sateenkaaren värit? Tämä kai kuuluu prosessiin… vuoristorata? Tunteiden vuoristorata, missä usko ja epäusko vaihtavat paikkaa nopeammin, kuin minä ehdin ymmärtää! Välillä putoan kovaa ja korkealta, toisinaan jokin pienikin kaunis sana tai tuttu tuoksu jostain kaukaa saa minut lähes lentämään onnesta ja ilosta!
Eilen olen siivonnut vaatekaappeja… ja tänään lähetän toivottavasti taas osan uusiin koteihin!
Paljon on tavaroita kuvattu ja muistoja hinnoiteltu… on pinottu ja laitettu asioita järjestykseen ja tällähetkellä perheen miehet vievät kirjoja antikvaareihin!
Erin laulaa taustalla… ”Pakoni loppuun juostu on…” ja jään laulun sanoihin kiinni! Tälläkertaa, en halvaannuttavalla tavalla… vaan nyt laulan mukana ja tunnen sydämessäni joka sanan merkityksen! Tarkoitan laulun jokaista sanaa…. ja jostain kaukaa tunnen, että joku hymyilee minulle? Isä…??? Vai se parrakas papparainen pilvenreunalla…? 😀
EI, MINÄ EN OLE SEONNUT ja jatkan tanssimista!
” Mä valitsin juosta, koska luulin etten osaisi muuta… En enää tunnista itseeni tuosta, se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan ”…
Ensimmäistä kertaa tarkoitan, etten ota aaveitani mukaan enää uuteen kotiin…. en pakkaa laukkuuni menneitä murheita…. en kanna heitä lentokoneeseen… en toivota tervetulleiksi uuteen kotiini!
PYSYKÄÄ POIS… ETTE OLE TERVETULLEITA ENÄÄ ELÄMÄÄNI! Eikä se tarkoita, että unohtaisin… että unohtaisin Teidät kaikki, jotka olen menettänyt! Mutta nyt tästäedes elän itselleni, en enää muistoissani… en enää teille… vaan itselleni, miehelleni ja perheelleni! <3
Päästän vihdoin irti teistä ja lupaan, että selviän! Minä olen jo iso tyttö… Minun jalkani kantavat ja jos eivät aina jaksaisikaan… minulla on GUARDIAN ANGEL vieressäni! Joka askeleella hän varmistaa maan jalkojeni alla… joka askeleella hän pitää kädestäni… Joka askeleella, hän on siinä aivan vieressäni… joka askeleella saan kutsua häntä RAKKAIMMAKSENI! Joka askel muistuttaa minua, miten onnekas olen hänestä… miehestäni… omasta suojelusenkelistäni!
Paljon on sellaista tapahtunut elämässäni, mitä en yleisesti tänne koskaan kirjoita… suljen haavani, enkä avaa niitä enää! Haavapohja on siisti… ei tarvitse pelätä sen infektoitumista… saan antaa niiden viimein parantua! ja UNOHTUA…
Minulla on arpia… on ollut syviä ja tulehtuneita! On ihossa ja sydämessä… Ja oli aika, kun kuvittelin, että vuodan kuiviin niiden kautta! En jaksanut hengittää, enkä olla olemassa… tein PALJON pahaa itselleni ja siinä sivussa läheisilleni! Oppirahat olivat kovat ja opettaja armoton! Apua en pyytänyt vaan yksin painoin läpi harmaan kiven! Olen asunut vanhainkodin kellarissa ruumishuoneen vieressä, kun olin kuiluni pohjalla… KOSKAAN en ole tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi, yhtä arvottomaksi kuin silloin tunsin! Oli Joulu… ja söin jouluateriani vanhusten ruokasalissa… syötettävien, kuolevien vanhusten kanssa, missä hoitajat kovalla kiireellä uupuneina tuputtivat ja tuiskivat potilailleen… mautonta, kylmää… tylsää, väritöntä, tuoksutonta ja ankeaa ruokaa!
( Olen itse koulutukseltani psykiatrian sairaanhoitaja, ja tiedän tuon kiireen ja uupumuksen… tiedän senkin! ja siksi en tee enää sairaanhoitajan töitä… en halua enää rikkoa itseäni, en halua tehdä enää pahaa itselleni! Allekirjoitan sairaanhoitajantyön kutsumuksen ja kun omani sammui, en halunnut olla osa sitä kylmää koneistoa, joka vain suoriutuu työstään… päivä toisen jälkeen! En halunnut tottua kipuun ja kuolemaan… joka minulle luvattiin… että totun kyllä, aikanani kun olen tarpeeksi kauan tehnyt hoitotyötä! En halunnut tottua… en tottua läheisten kyyneliin ja isoon luopumisen tuskaan ja ikävään… Olin hoitajana 25 vuotta… tiedän mistä kirjoitan….Minä en halunnut tottua…ja siksi päätin lopettaa! Minulla ei ollut enää itsestäni annettavaa… Miten olisi ollut, kun itsekin jäin vajaaksi itselleni! )
Kunnes sitten kävi, niinkuin kävi… ja löysin itseni eräänä talvena kylmästä keinusta, suunnittelemassa itselleni kaiken loppua!
Onneksi… onneksi suojelusenkelini oli hereillä ja aivan kulman takana! Onneksi hän uskalsi ottaa ensimmäisen askeleen ja tulla luokseni… Onneksi… Onneksi hän oli ajoissa, vai oliko hän kuitenkin kokoajan vierelläni, minun vain piti olla valmis..??!
Ja moni ystäväni huutaa nyt…” YÖK, mitä karseeta SIIRAPPIA ” 😉
” Jos tietäisit kaikki ne polut, jotka olen joutunut kulkemaan… jättäisit monet sanat sanomatta. Pue kenkäni jalkoihisi, kävele ne kadut, jotka minä olen kulkenut. Käsittele menetys ihmisistä, jotka olen menettänyt… kestä kaikki tunteet ja tapahtumat, mitkä olen kokenut! Kompastu jokaiseen kiveen, johon minä törmäsin… Nouse aina uudestaan ylös ja kulje täsmälleen sama elämä, kuin minä tein! Vasta sitten pystyt ymmärtämään, miltä minusta tuntuu…”
Eli…
Oppirahani OLEN maksanut… Älä ikinä tule selittämään, etten tiedä elämästä MITÄÄN..!!! Hymyni takana on paljon kyyneleitä ja kipua!
En ole katkera elämälle, vaan niille, jotka väittävät….että olen synytynyt kultalusikka suussa!
Onneni olen ansainnu ja siitä KOVAN hinnan maksanut… Ja jos haluan huutaa maailmalle … RAKASTAN MIESTÄNI… !!! MINÄ piruvie niin teen, enkä tarvitse siihen KENENKÄÄN lupaa….!!!!
MINÄ RAKASTAN SINUA NIKLAS… MINÄ RAKASTAN SINUA… kuuletko…??? <3
Elämä, Koti, Menetys, Pako, Vapaus